Kun suomalainen vaeltaja avaa myrskyisenä syysiltana Inarin, Sodankylän tai Kuhmon erämaassa lukitsemattoman autiotuvan oven, hän astuu sisään maailmanlaajuisesti poikkeukselliseen instituutioon. Missään muualla maailmassa ei ole yhtä tiheää, täysin maksutonta ja lukitsematonta erämaatupien verkostoa, jossa on valmiiksi pilkotut polttopuut, kamiina ja kaasuliesi. Vielä yllättävämpää on se, että suurin osa tästä verkostosta syntyi alun perin aivan muuhun tarkoitukseen kuin vapaa-ajan retkeilyyn.
Sana "autiotupa" ei tarkoita hylättyä – Se tarkoitti asumatonta virkakämppää
Moni ulkomaalainen ja suomalainenkin ihmettelee sanaa autiotupa. Vanhahtavassa suomen kielessä ja Metsähallituksen terminologiassa "autio" ei tarkoittanut ränsistynyttä tai hylättyä rakennusta, vaan tietoisesti ilman vakituista asukasta pidettyä virka-, poro- tai uittokämppää. Vastakohtana oli asuttu kruununmetsätorppa, jossa taloudenhoitaja piti majaa ympäri vuoden.
Vielä 1900-luvun alkupuoliskolla pohjoisen ja idän erämaissa liikkui kirjava joukko ammattilaisia:
- Metsähallituksen metsänvartijat ja uittomiehet: Kevättulvien aikaan jokien varsilla (Kuusamon Oulankajoella, Kemijärvellä ja Rovaniemen Raudanjoella) tarvittiin kämppiä tukkilaisille, jotka purkivat tukkisumia jäisissä koskissa.
- Poromiehet ja paliskunnat: Tunturierämaihin rakennettiin paksuseinäisiä porokämppiä ja turvekammeja erotusten ja paimennuksen tukikohdiksi.
- Postinkantajat ja matkalaiset: Ennen maanteitä Lapin poikki kulki postipolkuja, joiden varrelle kruunu rakensi 15–25 kilometrin välein autiotupia, jotta postinkantaja tai virkamies ei paleltuisi kuoliaaksi lumimyrskyssä.
Lapin sota 1944–1945 poltti vanhat tuvat – Ja synnytti nykyisen verkoston
Yllättävä käännekohta Suomen autiotupahistoriassa koettiin syksyllä 1944 ja talvella 1945. Vetäytyessään pohjoiseen saksalaiset joukot polttivat poltetun maan taktiikan mukaisesti paitsi kylät ja sillat, myös lähes kaikki tienvarsien ja tunturireittien vanhat hirsituvat, jotta suomalaisjoukot eivät saisi niistä suojaa pakkasessa.
Vain kaikkein syrjäisimmät erämaakämpät – joille ei johtanut minkäänlaista ajouraa, kuten osa Lemmenjoen ja Hammastunturin kultakämpistä sekä Utsjoen kalakämpistä – säästyivät liekeiltä. Sodan jälkeen 1940- ja 1950-luvuilla käynnistyi valtava savotta- ja jälleenrakennuskausi. Kun moottorisahat ja metsäautotiet 1960-luvulla mullistivat metsätyöt, sadat erämaiden savotta- ja uittokämpät jäivät tarpeettomiksi.
Sen sijaan, että Metsähallitus olisi purkanut tai myynyt kämpät, tehtiin kauaskantoinen kulttuuripäätös: lukot otettiin pois ovista ja kämpät avattiin nousevan eräretkeilykulttuurin käyttöön.
Turvekammi – Muinainen lämpöinsinööritaidon mestarinäyte
Jos olet koskaan yöpynyt aidossa turvekammissa (esimerkiksi UKK-puistossa, Sodankylässä tai Enontekiöllä), olet ehkä hämmästellyt, miten nopeasti kammi lämpenee jo parilla koivuklapilla ja miksi se pysyy lämpimänä aamuun saakka.
| Ominaisuus | Perinteinen hirsiautiotupa | Maahan upotettu turvekammi |
|---|---|---|
| Seinärakenne ja eriste | Yksinkertainen pyörö- tai pelkkahirsi, tuulenvire käy nurkista | Kehikko peitetty 40–80 cm paksulla turve- ja maakerroksella |
| Lämpötila keskitalvella tyhjänä | Sama kuin ulkoilma (jopa -30 °C) | Maalämmön ansiosta usein vain -2 °C … -8 °C kovallakin pakkasella |
| Polttopuun kulutus yössä | Korkea (kamiina jäähtyy nopeasti tulen sammuttua) | Erittäin pieni (matala tila ja tiivis turvevaippa sitovat lämmön) |
Kirjoittamaton laki, joka syntyi hengenvaarasta
Autiotupien kuuluisin sääntö – "viimeisenä saapuvalla on aina oikeus tulla sisään ja saada suojaisin paikka, ja lähtiessä on jätettävä kuivat sytykkeet sekä puita seuraavalle" – ei ole pelkkää kohteliaisuutta. Se periytyy suoraan 1800-luvun postipoluilta ja talvisavotoilta. Kun kulkija saapui tupaan pimeässä lumimyrskyssä vaatteet jäässä ja kädet tunnottomina, hänellä ei ollut aikaa eikä toimintakykyä lähteä pilkkomaan jäisiä pölkkyjä puuvajasta. Valmiiksi vuollut kiehiset ja kuiva klapikasa kamiinan vieressä olivat kirjaimellisesti henkivakuutus.